Jos YK:ta ei olisi, se pitäisi perustaa

Ensi viikolla vietetään YK: päivää, ja olen ”vanhana YK-konkarina” saanut kutsun puhumaan muutamiin tilaisuuksiin.

Kun Suomi aikanaan saattoi liittyä YK:n jäseneksi, oli se meille iso ja tärkeä askel. Suomen tunnettavuus, Suomen brändi ja Suomen kansainvälinen rooli ja ulkopolitiikkamme olivat suuressa osassa maailmaa tuntemattomia. YK:ssa lähin viiteryhmämme olivat Pohjoismaat. Osana pohjoismaista perhettä olimme osa länsimaista demokratiaa, markkinataloutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta puolustava maa.

Itse olen saanut tehdä työtä Suomen YK-edustustossa 80-luvun alussa nuorena lähetystösihteerinä, 80-90-lukujen taitteessa edustuston ”kakkosmiehenä” ja vuodesta 1998 vuoteen 2005 edustuston päällikkönä. Nämä kaudet olivat mahtava ikkuna globaaliin muutokseen ja Suomen omankin aseman muuttumiseen.

Ensimmäisenä kautenani elettiin kylmän sodan aikaa ja mekin olimme äärinmäisen varovaisia kannanotoissamme. Vastuu-alueeseeni kuuluvat tasa-arvokysymykset. Lasten, vammaisten ja ikääntyneiden asiat eivät vielä löytäneet paikkaansa, mutta ihmisoikeuskysymyksiä käytettiin poliittisena aseena. Länsimaat painottivat poliittisten ja kansalaisoikeuksien merkitystä ja sosialistiset maat yhdessä kehitysmaiden kanssa taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Varovaisuuteemme kuului se, että tuomitsimme ihmisoikeuksien loukkaukset oikeistodiktatuureissa, mutta pidätyimme tuomitsemasta vasemmistodiktatuurien toimintaa.

Toisella kaudellani elettiin glasnostin aikaa ja kaikki tuntui mahdolliselta, mutta ei kovin pitkään. Vuosina 1989-90 Suomi oli turvallisuusneuvoston jäsen, mikä oli upea ikkuna siihen, miten ns. isot pojat toimivat – siinä oppi paljon. Ensimmäisenä turvallisuusneuvoston vuotenamme Namibia itsenäistyi. Itsenäisyysprosessiin Suomella ja erityisesti presidentti Ahtisaarella oli suuri ja merkittävä rooli. Toisena vuonna Irak miehitti Kuwaitin. Yksi YK:n jäsenvaltio miehitti toisen jäsenvaltion, minkä turvallisuusneuvosto heti tuomitsi, mutta koto-Suomessa vähän ihmeteltiin, voiko Suomi noin vain TUOMITA . Asetettiin myös täydelliset pakotteet Irakin viennille ja tuonnille ja niitä valvomaan pakotekomitea, jonka puheenjohtajaksi minut valittiin. Sekin aiheutti hämminkiä, että nyt nainen noin tärkeään tehtävään!!! Pakotetoimintaa johtaessani aloin omassa pienessä mielessäni suhtautua varauksellisesti pakotteiden voimaan – vuotivat kuin seula ja kohdentuivat loppujen lopuksi vähäosaisempaan väestöön.

Päällikkökaudellamme Suomesta oli jo tullut EU:n jäsen ja se muutti toimintaamme. Osana isoa ryhmää pystyimme toki vaikuttamaan paljon enemmän, kun olimme tarkkoina EU:n sisällä sekä NYC:ssä että Brysselissä. Hyvällä ennakoivuudella, osaamisella ja päättäväisyydellä pystyi saamaan paljonkin Suomelle tärkeitä asioita teksteihin. Mutta samalla piti miettiä sitä, miten Suomi voi nostaa päätään, näkyä. Eli piti ryhtyä metsästämään erilaisia luottamustehtäviä, joista kohdallani tärkeimpiä olivat ECOSOC:n (YK:n talous- ja sosiaalineuvosto ) varapuheenjohtajuus ja puheenjohtajuus – muuten, YK-historian ensimmäisenä naisena.

YK ei tänään ole kovin mediaseksikäs Suomessa, mikä välillä surettaakin. Vaikka turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet – USA, UK, Ranska, Kiina ja Venäjä – pystyvät veto-oikeudellaan estämään omien intressipiiriinsä kuuluvien kysymysten, mukaan lukien konfliktit, käsittelyn, puurtaa järjestö tänäänkin tärkeätä työtä lukemattomilla alueilla, joista ehkä humanitäärinen työ on näkyvintä.

Jos YK:ta ei olisi, se pitäisi perustaa.

Kommentoi